Kauhajoen koulusurmat olivat traagista seurattavaa.

Miten tällaista täällä meidän "lintukodossamme" voi sattua, kuulee ihmisten sanovan.

Jos asenteet ovat edellisen lausahduksen kaltaisia, niin en ihmettele, vaikka tapahtuisi mitä.

Suomi ei enää johonkin aikaan ole ollut mikään "lintukoto". Sanalla lintukoto tarkoitan tässä paikkaa jossa mitään ei koskaan voisi sattua.

Mutta miksi sitten voi?

Yksi asia on ainakin varma: Nuorten mielenterveystyö on ollut todellisessa lamassa jo lähes vuosikymmenen. Ennen esimerkiksi nuori saattoi hakea KELA:n psykoterapiaan rahoitusta vuosiksi, jos tarvetta oli. Nykyään ehdoton maksimi on 3 vuotta. Näistä 3mesta vuodesta ensimmäiset kaksi vuotta kaksi kertaa viikossa, ja viimeinen vuosi kerran viikossa.

Tuntuu paljolta eikös?

Todellisuus on sitten ihan jotakin muuta. Usein voimakkainten traumojen selvittäminen kestää kauemmin, monta vuotta kauemmin. Vuosien aikana aiheutuneet traumat eivät myöskään parane millään Ben Furman- tyylisillä lyhytterapiaratkaisuilla, se on varma.

Tarvitaan pitkäaikaista hoitoa.

Koulusurmia en tietenkään voi suoraan tähän yksittäisen puutteen varaan laskea.

Mutta on selvä, että jos sosiaali,  ja terveydenhuoltovaroista kiristetään aina vaan, niin on hyvin todennäköistä että moni nuori, ja vanhakin, saattaa ryhtyä epätoivoisiin ratkaisuihin.

Miten ihmeessä voi olla näin, että aina tärkeimmästä päästä leikataan?

Terveet eivät parantajaa tarvitse, mutta sairaat sentään varmasti tarvitsevat. Siksi tuntuu niin käsittämättömältä, että raha on aina niin tiukassa näissä asioissa.

Säästö saattaa ollakin, ja tässä tapauksessa onkin tuhlausta, enemmän kuin vain rahan tuhlausta. Se on ihmisen tärkeimpien asioiden, henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin tuhlausta. Surullista? VARMASTI.

Ottaen osaa Kauhajoen koulusurmissa läheisensä menettäneille.

Tompson